Jossain radiosoitossa olleessa laulussa laulettiin otsikon tavoin. Mielestäni todella typerästi sanottu. Koetan käydä ajoissa nukkumaan ja taas havahdun siihen,että kello on jo siirtynyt seuraavan vuorokauden puolelle. Minun huominen on siis jo tänään.Liian usein näin pääsee tapahtumaan. Sisimmässäni pelkään, että mitäköhän tämäkin päivä tuo tullessaan. Nykyään en jaksa edes odottaaa,että jotain kivaa tapahtuu, koska jokainen päivä on selviytymistä.

Kun kaadun illalla sänkyyn, tekisi mieli huutaa. En kuitenkaan huuda, koska en jaksa. Mielessä on vain ajatus, että selvisin taas yhdestä päivästä hengissä. Sain myös lapset nukkumaan, eikä mieskään ole kadonnut mihinkään. Tehtävä siis suoritettu. Voi myös taputtaa itseään olkapäälle jos on pyykit narulla, itsetehtyä ruokaa ja koti siisti. Usein kuitenkaan tämä kaikki ei toteudu saman päivän aikana. Paska mutsi, kun olen. En siis taputa itseäni.

Olen huomannut,että sisälläni asuu perfektionisti ja vertailija. Luen useita blogeja ja kadehtin melkein kaikkia. Joko heillä on kaunis koti, kirjoittajalla harrastus tai motivaatio urheiluun. Pahimmassa tapauksessa kaikki. Siinä vaiheessa iskee epätoivo ja tekisi mieli tirauttaa pari kyyneltä. Tulee fiilis "miksi noilla on kaikkea ja mulla ei mitään?"  Pitäisi oppia löytämään omasta elämästä ne the jutut. Kuulemma meilläkin on kaunis koti. Itse en vain kuitenkaan näe sitä. Näen vain ainaisen kaaoksen, kun olohuoneeseen on rakennettu junarata, joka on jossain vaiheessa iltaa kohdannut maanjäristyksen.

Kuuluu ääniä. Poikien makkarissa nähdään unia. Koskakohan unet taas ovat niin levottomia, että tulee äitiä ikävä? Liian monena yönä joko toinen tai molemmat näkevät seikkailu-unia. Usin ne päätyvät siihen,että löydän pojat vierestäni. Siinä vaiheessa kömmin suosiolla sängyn jalkopäähän. Saan nukkua edes jotenkin rauhassa. Tai miten rauhassa nyt 171 senttinen ihminen voi nukkua 140cm leveässä sängyssä poikittain...Mies ei nimittäin herää, vaikka kotiimme hyökättäisiin. Minä siis olen se, joka on se öinen touhuilija ja tilan etsijä.  Aamuisin olo on usein notkea kuin näkkileivällä, kun saan selän tai jalat suoristettua. Onneksi kuitenkin kuu porukka on nukkunut tilavasti ja rennosti.

 

Kerran jo aiemmin kirjoitin blogia. Se vain kuihtui kasaan, koska minulla ei ollut aikaa sille. Millepä minulla ylipäätänsä olisi aikaa...Kaiken ajan vie työ,lapset,perhe ja koti. Tuolle kaikelle jaan vuorokauden 24 tuntia, viikon seitsemän päivää ja kaikki vuoden päivät. Pakko myöntää, joskus väsyttää. Väsyttää niin paljon, etten saa edes unta. 

 

Minulla on siis lapsia. Kaksoset. Olen tottunut valvomaan, koska pojat ovat vielä melko pieniä. Vasta vähän päälle kaksi vuotiaita. Vauva-aikana blogin kirjoitus oli minuk ainoa henkireikä. Nyt minun on otettava se sama henkireikä takaisin itselleni. Samalla otan myös uudestaan kuntoilun itselleni haasteeksi.Minun on pakko olla edes hieman itsekäs ja ottaa aikaa itselleni.Tai aikaa minun päälleni. Ajoittain tuntuu,että tulen hulluksi tässä tämän kaiken sekoilun keskellä. 

Perheesäni molemmat vanhemmat käyvät töissä ja lapset ovat päivähoidossa. Minä tykkään työstäni,mutta ajoittain se on melko kuluttavaa. Epäsäännölliset työajat, tyhmät ihmiset ja kiire. Kotona pitäisi vielä jaksaa olla täydellinen äiti ja vaimo. Tuntuu mahdottomalta yhtälöltä. Aina on joku,joka jää vaille jotain. Viimeisen vuoden aikana se olen ollut minä. Nyt siihen tulee muutos. Aloitan uudestaan asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Opettelen uudestaan nauttimaan elämän pienistä asioista. Liikunnasta, kirjoittamisesta, kukista ja kaikesta kauniista. Lupaan myös olla parempi äiti ja vaimo. En menetä jatkuvasti hermojani ja jankuta tekemättömistä kotitöistä tai levällään olevista leluista.